Miksi tein tämän blogin? Kertoakseni oman tarinani. Jakaakseni muille sen synkkyyden mitä koin silloin. Eihän siitä ole kauan, vuosi vain ja välillä se yrittää päälle jälleen. Mutta minä olen taistelija ja minä olen (nyt ainakin) voittaja.
Miksi blogin nimi on 'Kaikella on tarkoitus'? Koska niinhän se on. Ilman niitä valintoja ja kokemuksia en olisi se, mikä nyt olen. Vahva ja itsenäinen nuori nainen, onnellisessa avoliitossa elävä ja pienen, ihanan vauvan äiti.
Mistä masennukseni juontaa juurensa? Lapsuudestani. Siitä paskasta, mitä isäni laittoi minut kokemaan.
Miltä tuntuu kun pikkuisena herää melkein joka yö vanhempien huutoon ja riitelyyn? Se rikkoo sydämen. Kuinka monesti sanoinkaan äidille: "Mikset sä vaan ota eroa, kun isä kerran kohtelee sua huonosti?"
Parhaiten verkkokalvoilleni on piirtynyt eräs muisto.
Herään, äiti itkee makuuhuoneessa, isä huutaa. Menen katsomaan. Isäni yrittää väkisin repiä äitini vaatteita. Raiskaus, enhän minä sitä silloin tajunnut, vasta vuosien jälkeen ymmärsin mistä oikeasti oli kyse. Kuitenkin silloin kiipesin sängylle ja yritin työntää isää äidin päältä pois.
- Isä, lopeta. Sä tapat äidin.
- Mee pois, isä ja äiti tappelee.
- Lopeta, isä, lopeta. Sä satutat äitiä.
Itken ja yritän auttaa äitiä. Lopulta isä lopettaa. Äiti juoksee makuuhuoneesta pois ja samalla kaappaa minut syliin. Juoksemme alakertaan. Naulakosta nopeasti takki, lattialta kengät. Juoksemme autoon. Lähdemme pois, mummulaan taas pakoon isää. Äiti sulkee kännykän ja toivoo, ettei isä tule etsimään.
Tämä on vain yksi muistoistani lapsena. Monesti olen todistanut kun isä lyö äitiä, kun isä heittää äidin pihalle ja viskelee pitkin nurmikkoa. Onko ihme jos sisälleni tuli särö? Onko ihme, että tästä seuraavien tapahtumien myötä olin täysin rikki? Ihminen, joka ei nähnyt mitään hyvää itsessään.
