Sen lisäksi, että isäni on alkoholisti ja väkivaltainen, hänellä todettiin skitsofrenia vähän alle kolmikymppisenä.
Hän ei nukkunut eikä syönyt. Kaksi pitkää ja meille vierestä katsoville niin raskasta viikkoa isä kulki ikkunasta ikkunaan. Hän luuli olevansa murhaaja. Hän luuli, että on räjäyttänyt rekan ja tappanut ihmisiä sen mukana.
Miksi hän näin luuli? Kukaan ei tiedä. Mahtoiko hän nähdä unta ja luuli sen olevan totta.
Loppujen lopuksi hän soitti itsellensä poliisit, koska halusi tunnustaa tämän kuvitellun rikoksen.
Poliisi vei hänet lääkäriin, lääkäristä haettiin ambulanssilla mielisairaalaan. "Sairaalaan", niin meille lapsille sanottiin. Ei kerrottu syytä. Voinko syyttää siitä äitiäni? En. Miten olisin sen voinut 5-vuotiaana ymmärtää? Sain vain tietää, että isä tulee pian kotiin ja on sitten terve. Sairautta ei meille lapsille kerrottu.
Menimme kerran katsomaan isää sairaalaan. Kalterit ikkunoissa, hoitaja mukana pihalla. Hän tuli hakemaan meidät parkkipaikalta hoitaja mukanaan. Siskoni kanssa menimme onnesta kiljuen halaamaan iskää, hän ei jaksanut kuin vääntää väsyneen hymyn naamalleen. Hän oli eläväkuollut, aave. Liikkui ja toimi, mutta ei ajatellut, lääkkeet olivat sumentaneet aivotoiminnan. Tietysti hän myös oli kuullut, mitä oli luullut ja häpesi käytöstään ja sairauttaan, ainakin niin voisin kuvitella.
Kenellekään ei saanut kertoa, että missä isä oli. Se oli ja on edelleen perheemme luurankoja, jotka potkitaan kaapin pimeimpään nurkkaan ja kasataan muuta tavaraa päälle. Piilotellaan ja hävetään, eikä ikinä kerrota kenellekään.
En muista, kun isäni tuli takaisin sairaalasta. En myöskään muista kun hän meni sinne toistamiseen vuoden päästä.
Tiedän vain äitini kertomuksen, kuinka isä oli juopottelemassa kolmisen viikkoa. Tullessaan kotiin hän heitti äitini pihalle talosta ja oli "muutenkin ilkeä". Mummuni sai puhuttua hänet lääkäriin.
En muista mitään tästä ajasta, en myöskään siitä kun hän tuli takaisin kotiin toistamiseen.
Tiedä onko aika sumentanut muistot vai eikö alitajuntani vain halua muistaa.
Tuo oli kuitenkin viimeinen kerta tähän mennessä kun isä joutui mielisairaalaan. Vanhempieni erotessa hän osasi hakeutua hoitoon, ennemmin kuin mieli petti täysin ja nykyisin joka kevät nappailee pillereitä naamaan.
Hän selvisi, mutta on silti oma räjähdysvaarallinen itsensä, jollaisena olen hänet oppinut tuntemaan.
Tämä sairaus on kamala, kaikki mielen sairaudet ovat. Miettikäähän; jos sinulla on jalka poikki, se leikataan ja kuntoututetaan. Mielisairaudet, esim. masennus ja skitsofrenia ovat ja pysyvät aina. Ne ovat välillä vain piilossa, odottavat kolhaisua elämässä ja iskevät jälleen.Välillä et osaa edes tunnistaa sairautta, ennemmin kuin olet taas pohjalla ja joudut taistelemaan tiesi ylös.
Kaverini vinoili kerran mielisairaista, erityisesti skitsofreenikoista. Ilme oli näkemisen arvoinen, kun sanoin isäni olevan yksi heistä. Mutta mitäpä minä häntä syyttämään, kukaan ei ymmärrä mielisairaita ennemmin kuin on itse kokenut ja ymmärtää, ettei kyseinen sairaus ole ihmisen itsensä vika. Siksi en syytä isäänikään. Hän teki lapsuudestani suoranaista helevettiä, mutta minä selvisin.
Olen vahvempi, olen itsenäisempi, olen selviytyjä.
