Milloin on aika luovuttaa?

Minun ja miehen suhde on ihan perseellään. Myönnettäköön, että olen ollut väsynyt, niin on ollut mieskin.
Sitä on sitten tapeltu, huudettu aina välillä. Yleensä se menee siihen, että kun alkaa jommalla kummalla nousemaan desibelit, minä vaadin aikalisän ja menen ulos tupakalle. Aina tämä ei tietenkään miehelle käy, vaan tämän on seurattava minua paikasta toiseen ja säksätettävä niinkuin pieni piski.

Nyt viimeisten tapahtumien valossa olen alkanut miettimään, että onko meidän jo aika luovuttaa? Onko enää fiksua yrittää vain sen lapsen takia roikkua yhdessä?

-----

Viime lauantaina menin nukkumaan niinkuin tavallisesti. Olin juuri nukahtamassa, kun mies tuli viereen nuputtamaan. Käänsin kylkeä, minä en jaksanut kuunnella. Kai ihminen saa sentään nukkua rauhassa?
Kolmen aikaan heräsin antamaan yömaitoa lapselle, eikä miestä näkynyt missään, arvelin hänen olevan tupakalla. Heräsin aamulla, ei vieläkään missään. Takki, kengät, avaimet, rahapussi ja kännykkä kadonnut. Autot pihassa. Palkka tullut perjantaina.
Alkaako joku jo ymmärtämään, että mihinkä tämä on menossa? Niinpä niin, mies oli lähtenyt ryyppäämään keskellä yötä salaa, sillä välin kun nukuin! On jätkällä pokkaa. Soitin kerran perään. Ei se tietenkään vastannut.

Illalla kävi ovi, mies tuli hoippuen sisään, suoraan makuuhuoneeseen ja sänkyyn. Minä en katsonut edes päin.
Parin tunnin päästä menin viemään makuuhuoneeseen pyykkejä kaappiin, en vienytkään vaan juoksin pois huoneen ovelta huutaen: "Hyi helevetti!" Mies oli oksentanut koko huoneen lattian täyteen. Minä suljin oven ja nukuin lapsen huoneen lattialla.

Seuraavana aamuna mies heräsi niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hänen mielestään on lapsellista, koska olen vieläkin vihainen hänelle, anteeksipyyntöä on turha odottaa.

Tämä oli kolmas kerta lyhyen ajan sisällä, kun mies karkaa juomaan sanomatta mitään. Ei hätää, ei se ole hänen vikansa tietenkään. Ihan yksin minun vikani..

-----

Miehellä on tämä viikko lomaa eli levätä on kyllä saanut. Olimme sopineet eilisiltana, että mies nousee lapsen kanssa tänä aamuna ylös, jotta minä saisin ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon nukkua pidempään. Aamulla herättelin miestä, hain lapsen sänkyymme. Silittelin, pökin, sanoin, huusin, pökin uudestaan, anelin, puhuin, uhkailin. Lopulta melkein tunnin herättelyn jälkeen minulta lähti lapasesta. Tiedän, en olisi saanut toimia seuraavasti, mutta ei minullekaan mukavia oltu: löin miestä avokämmenellä vatsaan.

Mies nousi salamana pystyyn ja jo ilmeestä ja silmistä näki, ettei tästä hyvää seuraa. Olin jo anelemassa anteeksi, kun näin käden nousevan. Yksi - kaksi - kolme - neljä iskua päähän. Silmät sumenivat, hengitys salpautui, kuulo katosi, kipu, joka säteili aina hartioihin asti. Laskin pääni hiljaa tyynyyn kuin piesty koira. Lapsi silitteli tukkaani ja hoki: "Äiti. Äiti. Äiti." Halaili ja silitteli.

Vasta miehen lähdettyä tupakalle aloin itkemään. "Äiti on ihan kunnossa, tuli vaan pieni pipi. Mennään vaihtamaan vaippa ja syömään aamupalaa." Noustessani ylös näkökenttä hämärtyy, alan kaatumaan eteenpäin. Saan jalkani pakotettua ottamaan askeleen eteenpäin, jolloin virkoan.

Mies ei taaskaan pyydä anteeksi, sehän oli täysin minun vika.

-----

Nuorempana, ilman lasta, olisin alkanut miettiä eron sijaan itsemurhaa. Viiltänyt ranteeni auki tunteakseni edes jotain muuta kuin pelkkää surkeutta.
Enään ei minun tarvitse. Täällä pysytään, vaikka hampaat irvessä ja toinen jalka haudassa. Minä en lähde kulumallakaan. Oman lapsen myötä olen löytänyt itsestäni ihmeelliset voimavarat. Löytänyt sen suomalaisen sisun, jonka joskus teiniaikoinani hukkasin.

Nyt on aika puhua miehen kanssa asiat selviksi, minä en aio olla enää hiljaa.

Liian aikasin lähtee liian moni nuori

Tämä on taas niitä päiviä, kun eksyy kaverin vielä olemassa olevaan facebook-profiiliin. Mieli on haikea, surullinen. Perkele, ei tämän näin pitänyt mennä.

Rest in peace

En ole aikoihin kirjoittanut. Se johtuu surusta, jotenkin en ole osannut purkaa sitä tänne. Toisaalta lapsen kanssa päivät menevät niin nopeasti, etten osaa enää kirjoittaa.

Mutta...tosiaankin. Kaverini kuoli, viikko viimeisen kirjoitukseni jälkeen. Arvaamatta, äkkiä, toisen ihmisen toimesta, syyttä.
Mikä oikeus ihmisellä on päättä toisen kuolemasta? Yksi sormen liikautus ja ihmisen elämä päättyy. Tuosta vain. Monta surevaa ihmistä, monta kyyneltä, monta ajatusta ja muistoa. Pala nousee kurkkuun tätä kirjoittaessa. Vaikka tapahtumasta on kulunut nyt monta viikkoa ja olen ristissä nähnyt nimen, itkenyt siinä haudalla ja toivonut asioiden olevan toisin, ei sitä vieläkään voi uskoa todeksi. Poissa...ikuisiksi ajoiksi.

Jopa kahvia keittäessä tulee tämä ihminen mieleen: K tykkää tosi vahvasta kahvista, melkein täytyy lusikan pysyä pystyssä, sellainen on hänen mielestään hyvää. Sitten sitä säpsähtää; Siis tykkäsi.
Vaikka ei mieli vieläkään osaa asiaa mieltää siksi, että K olisi poissa, pelkään nykyään vastata puhelimeen aamuyöstä: En vastaa, kuitenkin joku on kuollut.

Ja vaikka blogini nimi on 'Kaikella on tarkoitus', väitän, ettei tämän pitänyt näin mennä. Tässä minä en näe tarkoitusta. Ei ole oikein viedä nuorta ihmistä, niin monelle rakasta, näin aikaisin. Ei ollut vielä hänen aikansa, toinen päätti toisin.