En ole aikoihin kirjoittanut. Se johtuu surusta, jotenkin en ole osannut purkaa sitä tänne. Toisaalta lapsen kanssa päivät menevät niin nopeasti, etten osaa enää kirjoittaa.
Mutta...tosiaankin. Kaverini kuoli, viikko viimeisen kirjoitukseni jälkeen. Arvaamatta, äkkiä, toisen ihmisen toimesta, syyttä.
Mikä oikeus ihmisellä on päättä toisen kuolemasta? Yksi sormen liikautus ja ihmisen elämä päättyy. Tuosta vain. Monta surevaa ihmistä, monta kyyneltä, monta ajatusta ja muistoa. Pala nousee kurkkuun tätä kirjoittaessa. Vaikka tapahtumasta on kulunut nyt monta viikkoa ja olen ristissä nähnyt nimen, itkenyt siinä haudalla ja toivonut asioiden olevan toisin, ei sitä vieläkään voi uskoa todeksi. Poissa...ikuisiksi ajoiksi.
Jopa kahvia keittäessä tulee tämä ihminen mieleen: K tykkää tosi vahvasta kahvista, melkein täytyy lusikan pysyä pystyssä, sellainen on hänen mielestään hyvää. Sitten sitä säpsähtää; Siis tykkäsi.
Vaikka ei mieli vieläkään osaa asiaa mieltää siksi, että K olisi poissa, pelkään nykyään vastata puhelimeen aamuyöstä: En vastaa, kuitenkin joku on kuollut.
Ja vaikka blogini nimi on 'Kaikella on tarkoitus', väitän, ettei tämän pitänyt näin mennä. Tässä minä en näe tarkoitusta. Ei ole oikein viedä nuorta ihmistä, niin monelle rakasta, näin aikaisin. Ei ollut vielä hänen aikansa, toinen päätti toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti