Arkistoista nyt viimeistelty kirjoitus.
Vanhempani erosivat minun ollessani 12-vuotias.
Olin sitä jo aavistellut äitini käytöksestä muutama kuukausi ennemmin, mutta sen lopullisuus tuli aivan puun takaa. Olin kaverillani yötä ja kotoa lähdettyäni kaikki oli hyvin, palatessani seuraavana päivänä isäni ei antanut minun edes mennä kotiin. Isä kielsi minua menemästä äidin luo. Hän vei minut, 10-vuotiaan pikkusiskoni ja 6-vuotiaan pikkuveljeni mummulle. Itkin kolme päivää, halusin äidin luo. Äiti oli ollut aina se, joka on kotona ja meidän lasten kanssa. Isä oli se, joka kävi vain töissä ja joi. Tuli sunnuntai-aamuna vaatteet repalaisina päästyään putkasta.
Mutta minä olin kiltti, en mennyt kotiin, koska isä kielsi. En edes muista, että koska näin äidin seuraavan kerran. Taisi olla silloin kun hän muutti oman kotiin ja sai meidät oikeuden päätöksellä joka toinen viikonloppu luoksensa.
Oikeus siis päätti, että isä saa meidät. Mikä oli syy? Koska isällä oli enemmän rahaa! Rahaa! Ei raha pysty ikinä korvaamaan sitä, mitä isä on minulle tehnyt saatikka hän sitä koskaan minulle antanut, jouduin käyttämään omia rahojani ruokaan. Että sillä lailla...
Tästä alkoi elämäni helvetti. Koulu ja kilpauinti painoi päälle ja sen lisäksi minä jouduin hoitamaan kodin. Minä siivosin, pyykkäsin, tiskasin, tein ruuan, hoidin itseni ja sisarukseni ajoissa kouluun, herätin isäni töihin. Jälkeenpäin isäni on sanonut, ettei olisi selvinnyt erosta ilman minua. Ihmekkös tuo, se perhe olisi hukkunut paskaan ja kuollut nälkään ilman minua.
Minä kuitenkin jaksoin vääntää kaiken tuon läpi hymy naamalla vaikka rankkaa olikin. Aasin selän katkaisi isäni väkivaltaisuus, joka siirtyi eron myötä äidistä minuun. Aina sait olla varpaillasi, yritit parhaasi mukaan olla mieliksi ja tehdä kaiken oikein. Mutta ei, välillä isän sai räjähtämään pelkästään se, että seisoin väärällä tavalla. Selkääni sain, koska unohdin tuoda voipaketin kaupasta.
Minä yritin, todellakin yritin parhaani ja vuoden päivät selvisin ilman synkempiä ajatuksia. Sitten ne tulivat. Olisinpa kuollut. Miksi mun täytyi syntyä? Kuolisipa isä. Tapan itseni. Kuitenkaan en ikinä pystynyt riistämään henkeä itseltäni. Ajatus sisaruksistani ilman minua isän kanssa oli liian kamala. Monen kertaa oli isän yrittänyt lyödä heitäkin, mutta minä olin aina välissä. Huusin ja otin iskut vastaan. En halunnut samaa heille.
Lapsuuteni yritin suojella sisaruksiani, olla mieliksi isälle ja käydä kouluni hyvin. Hukutin omat haluni ja tahtoni sen takia, koska muut tarvitsivat minua. Ei lapsuus kuuluisi olla tuollaista, minä vihaan yhä lapsuuttani ja yritän, jottei oman lapseni tarvitsisi kokea vastaavaa.
Teini-iässä muutin omilleni ja melko nopeasti pääsin isäni otteesta. Suoraan väkivaltaisen ja manipuloivan miehen syliin. Hän sai masennukseni syvenemään siihen pisteeseen, että yritin riistää henkeni kaksi kertaa. Hän kuitenkin rakasti minua, väärällä tavalla, hän olisi halunnut omistaa minut, minä annoin sen tapahtua. Käänsin selän kavereille ja omistauduin täysin miehelle, joka kohteli minua huonosti.
En olisi halunnut, mutta minä tarvitsin häntä. Tarvitsin ainoan ihmisen, joka suostui kuuntelemaan ääntäni vähäsen ja koskettamaan minua. Olin riippuvainen läheisyydestä.
Kai me sen takia olemme vieläkin yhdessä. Kuitenkin erilaisena parina, tasavertaisina. Jossain vaiheessa tajusin oman tahtoni. Näytin miehelle, että pärjään häntä ilmankin. Kostin kaiken, minkä hän oli minulle tehnyt. Sain hänet tuntemaan syyllisyyttä ja sitä tuskaa, mitä hän oli minulle aiheuttanut. En kehoita ketään kostamaan. Päinvastoin, kehoitan lähtemään, pää pystyssä ja puhtaana, niin ettei yksikään ihminen pysty sanomaan, että sinä olet ollut se paska.
Mies on saanut maksaa teoistaan, hän maksaa niistä vieläkin tavallaan. Vieläkin käymme parisuhdeterapiassa, enkä luota vieläkään täysin. Enää en pelkää lyöntejä tai sitä, että hän tappaa minut. Kuitenkaan ilman lastamme emme olisi yhdessä. Toivon, että saan luottamuksen takaisin täysin ja että suhteemme säilyisi. Olemme kuitenkin selvinneet jo niin paljosta.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Muutos
Tämä blogi kokee nyt muutoksen. Totesin, että on vaikeaa palata muistoissa taaksepäin. Kirjoittaa ne tunteet mitä koin silloin. Sen pimeyden kirjoittaminen nykyään on aivan mahdotonta.
Ette tiedä mitä minulle on tapahtunut. Tiivistettynä kuitenkin:
- isäni hakkasi minua lapsuudenkodissani hänen ja äitini eron jälkeen
- teini-iässä aloin kapinoimaan; viinaa, tupakkaa ja huumekokeiluja
- 15-vuotiaana löysin nykyisen mieheni: hän petti, löi, joi ja käytti myös henkistä väkivaltaa kolme ja puoli vuotta suhteestamme
- 17-vuotiaana muutin omaan asuntoon
- 18-vuotiaana tulin miehelleni raskaaksi, hän pakotti aborttiin
- vuosi edellisestä raskaudestani ja tulin uudelleen raskaaksi, en suostunut aborttiin
- raskauden alkuvaiheessa mies luopui juomisesta ja väkivallasta, hyvä niin, muuten ei olisi nähnyt minua ja lasta koskaan
Jotakuinkin elämäni on ollut sekoilemista ja unohtamisen yritystä aina siihen asti kunnes tulin toisen kerran raskaaksi. Silloin minun oli pakko aikuistua ja unohtaa menneet. Nyt katson eteenpäin, yritän olla hyvä äiti ja avovaimo.
Siksi pidän tämän blogin, vaikka onnellinen olenkin, joskus liika yrittäminen saa synkeät ajatukset mieleen. Kun lapsi on kipeenä ollessaan valvottaa ja vain itkee, on se paha mieli pakko purkaa toisaalle. Joskus mies on niin epäymmärtäväinen ja -kunnioittava, että minun tekisi mieli huutaa, silloin käännyn tämä blogin puoleen.
Tämä blogi on lähinnä itselleni, muistiinpanoja synkistä ajatuksista, jotka on pakko purkaa. Ehkä haluan hieman lohtuakin tuntemattomilta? Mene ja tiedä, mutta muutos tulee voimaan nyt.
Ette tiedä mitä minulle on tapahtunut. Tiivistettynä kuitenkin:
- isäni hakkasi minua lapsuudenkodissani hänen ja äitini eron jälkeen
- teini-iässä aloin kapinoimaan; viinaa, tupakkaa ja huumekokeiluja
- 15-vuotiaana löysin nykyisen mieheni: hän petti, löi, joi ja käytti myös henkistä väkivaltaa kolme ja puoli vuotta suhteestamme
- 17-vuotiaana muutin omaan asuntoon
- 18-vuotiaana tulin miehelleni raskaaksi, hän pakotti aborttiin
- vuosi edellisestä raskaudestani ja tulin uudelleen raskaaksi, en suostunut aborttiin
- raskauden alkuvaiheessa mies luopui juomisesta ja väkivallasta, hyvä niin, muuten ei olisi nähnyt minua ja lasta koskaan
Jotakuinkin elämäni on ollut sekoilemista ja unohtamisen yritystä aina siihen asti kunnes tulin toisen kerran raskaaksi. Silloin minun oli pakko aikuistua ja unohtaa menneet. Nyt katson eteenpäin, yritän olla hyvä äiti ja avovaimo.
Siksi pidän tämän blogin, vaikka onnellinen olenkin, joskus liika yrittäminen saa synkeät ajatukset mieleen. Kun lapsi on kipeenä ollessaan valvottaa ja vain itkee, on se paha mieli pakko purkaa toisaalle. Joskus mies on niin epäymmärtäväinen ja -kunnioittava, että minun tekisi mieli huutaa, silloin käännyn tämä blogin puoleen.
Tämä blogi on lähinnä itselleni, muistiinpanoja synkistä ajatuksista, jotka on pakko purkaa. Ehkä haluan hieman lohtuakin tuntemattomilta? Mene ja tiedä, mutta muutos tulee voimaan nyt.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Skitsofreenikon tytär
Sen lisäksi, että isäni on alkoholisti ja väkivaltainen, hänellä todettiin skitsofrenia vähän alle kolmikymppisenä.
Hän ei nukkunut eikä syönyt. Kaksi pitkää ja meille vierestä katsoville niin raskasta viikkoa isä kulki ikkunasta ikkunaan. Hän luuli olevansa murhaaja. Hän luuli, että on räjäyttänyt rekan ja tappanut ihmisiä sen mukana.
Miksi hän näin luuli? Kukaan ei tiedä. Mahtoiko hän nähdä unta ja luuli sen olevan totta.
Loppujen lopuksi hän soitti itsellensä poliisit, koska halusi tunnustaa tämän kuvitellun rikoksen.
Poliisi vei hänet lääkäriin, lääkäristä haettiin ambulanssilla mielisairaalaan. "Sairaalaan", niin meille lapsille sanottiin. Ei kerrottu syytä. Voinko syyttää siitä äitiäni? En. Miten olisin sen voinut 5-vuotiaana ymmärtää? Sain vain tietää, että isä tulee pian kotiin ja on sitten terve. Sairautta ei meille lapsille kerrottu.
Menimme kerran katsomaan isää sairaalaan. Kalterit ikkunoissa, hoitaja mukana pihalla. Hän tuli hakemaan meidät parkkipaikalta hoitaja mukanaan. Siskoni kanssa menimme onnesta kiljuen halaamaan iskää, hän ei jaksanut kuin vääntää väsyneen hymyn naamalleen. Hän oli eläväkuollut, aave. Liikkui ja toimi, mutta ei ajatellut, lääkkeet olivat sumentaneet aivotoiminnan. Tietysti hän myös oli kuullut, mitä oli luullut ja häpesi käytöstään ja sairauttaan, ainakin niin voisin kuvitella.
Kenellekään ei saanut kertoa, että missä isä oli. Se oli ja on edelleen perheemme luurankoja, jotka potkitaan kaapin pimeimpään nurkkaan ja kasataan muuta tavaraa päälle. Piilotellaan ja hävetään, eikä ikinä kerrota kenellekään.
En muista, kun isäni tuli takaisin sairaalasta. En myöskään muista kun hän meni sinne toistamiseen vuoden päästä.
Tiedän vain äitini kertomuksen, kuinka isä oli juopottelemassa kolmisen viikkoa. Tullessaan kotiin hän heitti äitini pihalle talosta ja oli "muutenkin ilkeä". Mummuni sai puhuttua hänet lääkäriin.
En muista mitään tästä ajasta, en myöskään siitä kun hän tuli takaisin kotiin toistamiseen.
Tiedä onko aika sumentanut muistot vai eikö alitajuntani vain halua muistaa.
Tuo oli kuitenkin viimeinen kerta tähän mennessä kun isä joutui mielisairaalaan. Vanhempieni erotessa hän osasi hakeutua hoitoon, ennemmin kuin mieli petti täysin ja nykyisin joka kevät nappailee pillereitä naamaan.
Hän selvisi, mutta on silti oma räjähdysvaarallinen itsensä, jollaisena olen hänet oppinut tuntemaan.
Tämä sairaus on kamala, kaikki mielen sairaudet ovat. Miettikäähän; jos sinulla on jalka poikki, se leikataan ja kuntoututetaan. Mielisairaudet, esim. masennus ja skitsofrenia ovat ja pysyvät aina. Ne ovat välillä vain piilossa, odottavat kolhaisua elämässä ja iskevät jälleen.Välillä et osaa edes tunnistaa sairautta, ennemmin kuin olet taas pohjalla ja joudut taistelemaan tiesi ylös.
Kaverini vinoili kerran mielisairaista, erityisesti skitsofreenikoista. Ilme oli näkemisen arvoinen, kun sanoin isäni olevan yksi heistä. Mutta mitäpä minä häntä syyttämään, kukaan ei ymmärrä mielisairaita ennemmin kuin on itse kokenut ja ymmärtää, ettei kyseinen sairaus ole ihmisen itsensä vika. Siksi en syytä isäänikään. Hän teki lapsuudestani suoranaista helevettiä, mutta minä selvisin.
Olen vahvempi, olen itsenäisempi, olen selviytyjä.
Hän ei nukkunut eikä syönyt. Kaksi pitkää ja meille vierestä katsoville niin raskasta viikkoa isä kulki ikkunasta ikkunaan. Hän luuli olevansa murhaaja. Hän luuli, että on räjäyttänyt rekan ja tappanut ihmisiä sen mukana.
Miksi hän näin luuli? Kukaan ei tiedä. Mahtoiko hän nähdä unta ja luuli sen olevan totta.
Loppujen lopuksi hän soitti itsellensä poliisit, koska halusi tunnustaa tämän kuvitellun rikoksen.
Poliisi vei hänet lääkäriin, lääkäristä haettiin ambulanssilla mielisairaalaan. "Sairaalaan", niin meille lapsille sanottiin. Ei kerrottu syytä. Voinko syyttää siitä äitiäni? En. Miten olisin sen voinut 5-vuotiaana ymmärtää? Sain vain tietää, että isä tulee pian kotiin ja on sitten terve. Sairautta ei meille lapsille kerrottu.
Menimme kerran katsomaan isää sairaalaan. Kalterit ikkunoissa, hoitaja mukana pihalla. Hän tuli hakemaan meidät parkkipaikalta hoitaja mukanaan. Siskoni kanssa menimme onnesta kiljuen halaamaan iskää, hän ei jaksanut kuin vääntää väsyneen hymyn naamalleen. Hän oli eläväkuollut, aave. Liikkui ja toimi, mutta ei ajatellut, lääkkeet olivat sumentaneet aivotoiminnan. Tietysti hän myös oli kuullut, mitä oli luullut ja häpesi käytöstään ja sairauttaan, ainakin niin voisin kuvitella.
Kenellekään ei saanut kertoa, että missä isä oli. Se oli ja on edelleen perheemme luurankoja, jotka potkitaan kaapin pimeimpään nurkkaan ja kasataan muuta tavaraa päälle. Piilotellaan ja hävetään, eikä ikinä kerrota kenellekään.
En muista, kun isäni tuli takaisin sairaalasta. En myöskään muista kun hän meni sinne toistamiseen vuoden päästä.
Tiedän vain äitini kertomuksen, kuinka isä oli juopottelemassa kolmisen viikkoa. Tullessaan kotiin hän heitti äitini pihalle talosta ja oli "muutenkin ilkeä". Mummuni sai puhuttua hänet lääkäriin.
En muista mitään tästä ajasta, en myöskään siitä kun hän tuli takaisin kotiin toistamiseen.
Tiedä onko aika sumentanut muistot vai eikö alitajuntani vain halua muistaa.
Tuo oli kuitenkin viimeinen kerta tähän mennessä kun isä joutui mielisairaalaan. Vanhempieni erotessa hän osasi hakeutua hoitoon, ennemmin kuin mieli petti täysin ja nykyisin joka kevät nappailee pillereitä naamaan.
Hän selvisi, mutta on silti oma räjähdysvaarallinen itsensä, jollaisena olen hänet oppinut tuntemaan.
Tämä sairaus on kamala, kaikki mielen sairaudet ovat. Miettikäähän; jos sinulla on jalka poikki, se leikataan ja kuntoututetaan. Mielisairaudet, esim. masennus ja skitsofrenia ovat ja pysyvät aina. Ne ovat välillä vain piilossa, odottavat kolhaisua elämässä ja iskevät jälleen.Välillä et osaa edes tunnistaa sairautta, ennemmin kuin olet taas pohjalla ja joudut taistelemaan tiesi ylös.
Kaverini vinoili kerran mielisairaista, erityisesti skitsofreenikoista. Ilme oli näkemisen arvoinen, kun sanoin isäni olevan yksi heistä. Mutta mitäpä minä häntä syyttämään, kukaan ei ymmärrä mielisairaita ennemmin kuin on itse kokenut ja ymmärtää, ettei kyseinen sairaus ole ihmisen itsensä vika. Siksi en syytä isäänikään. Hän teki lapsuudestani suoranaista helevettiä, mutta minä selvisin.
Olen vahvempi, olen itsenäisempi, olen selviytyjä.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Kaiken alku
Miksi tein tämän blogin? Kertoakseni oman tarinani. Jakaakseni muille sen synkkyyden mitä koin silloin. Eihän siitä ole kauan, vuosi vain ja välillä se yrittää päälle jälleen. Mutta minä olen taistelija ja minä olen (nyt ainakin) voittaja.
Miksi blogin nimi on 'Kaikella on tarkoitus'? Koska niinhän se on. Ilman niitä valintoja ja kokemuksia en olisi se, mikä nyt olen. Vahva ja itsenäinen nuori nainen, onnellisessa avoliitossa elävä ja pienen, ihanan vauvan äiti.
Mistä masennukseni juontaa juurensa? Lapsuudestani. Siitä paskasta, mitä isäni laittoi minut kokemaan.
Miltä tuntuu kun pikkuisena herää melkein joka yö vanhempien huutoon ja riitelyyn? Se rikkoo sydämen. Kuinka monesti sanoinkaan äidille: "Mikset sä vaan ota eroa, kun isä kerran kohtelee sua huonosti?"
Parhaiten verkkokalvoilleni on piirtynyt eräs muisto.
Herään, äiti itkee makuuhuoneessa, isä huutaa. Menen katsomaan. Isäni yrittää väkisin repiä äitini vaatteita. Raiskaus, enhän minä sitä silloin tajunnut, vasta vuosien jälkeen ymmärsin mistä oikeasti oli kyse. Kuitenkin silloin kiipesin sängylle ja yritin työntää isää äidin päältä pois.
- Isä, lopeta. Sä tapat äidin.
- Mee pois, isä ja äiti tappelee.
- Lopeta, isä, lopeta. Sä satutat äitiä.
Itken ja yritän auttaa äitiä. Lopulta isä lopettaa. Äiti juoksee makuuhuoneesta pois ja samalla kaappaa minut syliin. Juoksemme alakertaan. Naulakosta nopeasti takki, lattialta kengät. Juoksemme autoon. Lähdemme pois, mummulaan taas pakoon isää. Äiti sulkee kännykän ja toivoo, ettei isä tule etsimään.
Tämä on vain yksi muistoistani lapsena. Monesti olen todistanut kun isä lyö äitiä, kun isä heittää äidin pihalle ja viskelee pitkin nurmikkoa. Onko ihme jos sisälleni tuli särö? Onko ihme, että tästä seuraavien tapahtumien myötä olin täysin rikki? Ihminen, joka ei nähnyt mitään hyvää itsessään.
Miksi blogin nimi on 'Kaikella on tarkoitus'? Koska niinhän se on. Ilman niitä valintoja ja kokemuksia en olisi se, mikä nyt olen. Vahva ja itsenäinen nuori nainen, onnellisessa avoliitossa elävä ja pienen, ihanan vauvan äiti.
Mistä masennukseni juontaa juurensa? Lapsuudestani. Siitä paskasta, mitä isäni laittoi minut kokemaan.
Miltä tuntuu kun pikkuisena herää melkein joka yö vanhempien huutoon ja riitelyyn? Se rikkoo sydämen. Kuinka monesti sanoinkaan äidille: "Mikset sä vaan ota eroa, kun isä kerran kohtelee sua huonosti?"
Parhaiten verkkokalvoilleni on piirtynyt eräs muisto.
Herään, äiti itkee makuuhuoneessa, isä huutaa. Menen katsomaan. Isäni yrittää väkisin repiä äitini vaatteita. Raiskaus, enhän minä sitä silloin tajunnut, vasta vuosien jälkeen ymmärsin mistä oikeasti oli kyse. Kuitenkin silloin kiipesin sängylle ja yritin työntää isää äidin päältä pois.
- Isä, lopeta. Sä tapat äidin.
- Mee pois, isä ja äiti tappelee.
- Lopeta, isä, lopeta. Sä satutat äitiä.
Itken ja yritän auttaa äitiä. Lopulta isä lopettaa. Äiti juoksee makuuhuoneesta pois ja samalla kaappaa minut syliin. Juoksemme alakertaan. Naulakosta nopeasti takki, lattialta kengät. Juoksemme autoon. Lähdemme pois, mummulaan taas pakoon isää. Äiti sulkee kännykän ja toivoo, ettei isä tule etsimään.
Tämä on vain yksi muistoistani lapsena. Monesti olen todistanut kun isä lyö äitiä, kun isä heittää äidin pihalle ja viskelee pitkin nurmikkoa. Onko ihme jos sisälleni tuli särö? Onko ihme, että tästä seuraavien tapahtumien myötä olin täysin rikki? Ihminen, joka ei nähnyt mitään hyvää itsessään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)