Arkistoista nyt viimeistelty kirjoitus.
Vanhempani erosivat minun ollessani 12-vuotias.
Olin sitä jo aavistellut äitini käytöksestä muutama kuukausi ennemmin, mutta sen lopullisuus tuli aivan puun takaa. Olin kaverillani yötä ja kotoa lähdettyäni kaikki oli hyvin, palatessani seuraavana päivänä isäni ei antanut minun edes mennä kotiin. Isä kielsi minua menemästä äidin luo. Hän vei minut, 10-vuotiaan pikkusiskoni ja 6-vuotiaan pikkuveljeni mummulle. Itkin kolme päivää, halusin äidin luo. Äiti oli ollut aina se, joka on kotona ja meidän lasten kanssa. Isä oli se, joka kävi vain töissä ja joi. Tuli sunnuntai-aamuna vaatteet repalaisina päästyään putkasta.
Mutta minä olin kiltti, en mennyt kotiin, koska isä kielsi. En edes muista, että koska näin äidin seuraavan kerran. Taisi olla silloin kun hän muutti oman kotiin ja sai meidät oikeuden päätöksellä joka toinen viikonloppu luoksensa.
Oikeus siis päätti, että isä saa meidät. Mikä oli syy? Koska isällä oli enemmän rahaa! Rahaa! Ei raha pysty ikinä korvaamaan sitä, mitä isä on minulle tehnyt saatikka hän sitä koskaan minulle antanut, jouduin käyttämään omia rahojani ruokaan. Että sillä lailla...
Tästä alkoi elämäni helvetti. Koulu ja kilpauinti painoi päälle ja sen lisäksi minä jouduin hoitamaan kodin. Minä siivosin, pyykkäsin, tiskasin, tein ruuan, hoidin itseni ja sisarukseni ajoissa kouluun, herätin isäni töihin. Jälkeenpäin isäni on sanonut, ettei olisi selvinnyt erosta ilman minua. Ihmekkös tuo, se perhe olisi hukkunut paskaan ja kuollut nälkään ilman minua.
Minä kuitenkin jaksoin vääntää kaiken tuon läpi hymy naamalla vaikka rankkaa olikin. Aasin selän katkaisi isäni väkivaltaisuus, joka siirtyi eron myötä äidistä minuun. Aina sait olla varpaillasi, yritit parhaasi mukaan olla mieliksi ja tehdä kaiken oikein. Mutta ei, välillä isän sai räjähtämään pelkästään se, että seisoin väärällä tavalla. Selkääni sain, koska unohdin tuoda voipaketin kaupasta.
Minä yritin, todellakin yritin parhaani ja vuoden päivät selvisin ilman synkempiä ajatuksia. Sitten ne tulivat. Olisinpa kuollut. Miksi mun täytyi syntyä? Kuolisipa isä. Tapan itseni. Kuitenkaan en ikinä pystynyt riistämään henkeä itseltäni. Ajatus sisaruksistani ilman minua isän kanssa oli liian kamala. Monen kertaa oli isän yrittänyt lyödä heitäkin, mutta minä olin aina välissä. Huusin ja otin iskut vastaan. En halunnut samaa heille.
Lapsuuteni yritin suojella sisaruksiani, olla mieliksi isälle ja käydä kouluni hyvin. Hukutin omat haluni ja tahtoni sen takia, koska muut tarvitsivat minua. Ei lapsuus kuuluisi olla tuollaista, minä vihaan yhä lapsuuttani ja yritän, jottei oman lapseni tarvitsisi kokea vastaavaa.
Teini-iässä muutin omilleni ja melko nopeasti pääsin isäni otteesta. Suoraan väkivaltaisen ja manipuloivan miehen syliin. Hän sai masennukseni syvenemään siihen pisteeseen, että yritin riistää henkeni kaksi kertaa. Hän kuitenkin rakasti minua, väärällä tavalla, hän olisi halunnut omistaa minut, minä annoin sen tapahtua. Käänsin selän kavereille ja omistauduin täysin miehelle, joka kohteli minua huonosti.
En olisi halunnut, mutta minä tarvitsin häntä. Tarvitsin ainoan ihmisen, joka suostui kuuntelemaan ääntäni vähäsen ja koskettamaan minua. Olin riippuvainen läheisyydestä.
Kai me sen takia olemme vieläkin yhdessä. Kuitenkin erilaisena parina, tasavertaisina. Jossain vaiheessa tajusin oman tahtoni. Näytin miehelle, että pärjään häntä ilmankin. Kostin kaiken, minkä hän oli minulle tehnyt. Sain hänet tuntemaan syyllisyyttä ja sitä tuskaa, mitä hän oli minulle aiheuttanut. En kehoita ketään kostamaan. Päinvastoin, kehoitan lähtemään, pää pystyssä ja puhtaana, niin ettei yksikään ihminen pysty sanomaan, että sinä olet ollut se paska.
Mies on saanut maksaa teoistaan, hän maksaa niistä vieläkin tavallaan. Vieläkin käymme parisuhdeterapiassa, enkä luota vieläkään täysin. Enää en pelkää lyöntejä tai sitä, että hän tappaa minut. Kuitenkaan ilman lastamme emme olisi yhdessä. Toivon, että saan luottamuksen takaisin täysin ja että suhteemme säilyisi. Olemme kuitenkin selvinneet jo niin paljosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti