Ahdistaa tämä kotona kökkiminen. Välillä masentaa ajatella, että ainoa kosketus ulkomaailmaan on vaunulenkit ja todella satunnaiset kahvittelut kavereiden kanssa.
Viime yönä sitä meni muistelemaan mennyttä, aikaa ilman avokkia ja lasta. Tuli ikävä, ei niinkään aikaa ennen lasta, mutta sitä vapautta. En ollut sidoksissa mihinkää, ei ollut vastuuta mihinkään suuntaan, mennä ja tulla sai miten lystäsi. Nyt tuntuu siltä kuin olisi vankina, kotoa ei saa lähteä ilman lasta ja lähdettäessä pitää aina vilkuilla kelloa "Kohta se menee yöunille!".
Harrastus on jäänyt. Rakkaista rakkain harrastukseni, joka jossain vaiheessa antoi minulle syyn elää. Siksi olen myös kateellinen; kateellinen muille äideille, joiden puolisot antavat heidän harrastaa. Luen facebookista kuinka samanikäisen lapsen äiti käy vähintään joka toinen päivä harrastamassa samaa, mitä minäkin joskus harrastin ja kadehdin suunnattomasti.
Minäkin haluaisin, haluaisin jälleen kavuta kauniin eläimen selkään, nuuhkia sen tuoksua ja tuntea olevani kotona. Itkettää ajatella, että siitä on jo kohta puolitoista vuotta. Puolitoista vuotta kun viimeksi olen nähnyt rakasta tammaani. Kun raskaus tuli ilmi mieheni pakotti myymään sen, meillä ei vain olisi ollut varaa pitää sitä enää. Nyt tamma asuu monen sadan kilometrin päässä, itkettää.
Minua myös suututtaa. Minä joudun suurinpiirtein anelemaan polvillani mieheltä, että pääsisin ilman lasta johonkin. Hänen tarvitsee vain avata ovi ja lähteä pois. Epäreilua. Eroaako äitiys isyydestä sen takia, että nainen alistuu ja uhraa koko elämänsä tullessaan äidiksi?
Lisäksi suututtaa ajatella kuinka riippuvainen olen miehestä, hänen rahoistaan. Nyt äitiyslomalla ollessani tuloni ovat minimaaliset ja joudun kinuamaan mieheltä rahaa. Öisin näen unta, että lapsi on isompi, minulla on työpaikka ja rahaa, en joudu enää pelkäämään sitä, että jos me eroamme, jään tyhjän päälle. Sitä minä pelkään, mitä jos me eroamme miehen kanssa? Mistä saan räävittyä rahat kokoon uuden asunnon takuuvuokraa varten? Mistä saan rahaa ruokaan ja vaatteisiin? Entä laskut?
Näin iltaisin mieli on sekaisin, mutta aamuisin kaikki on taas selvää. Lapsi tuo mukanaan rutiinit ja kiireen. Ja ilon, ilman lapsen hymyä ja naurua en selviäisi tästä vastuusta. Onneksi olet olemassa rakas. <3
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
torstai 14. huhtikuuta 2011
Yksi hymy muuttaisi kaiken
Lapsi oli pari päivää sitten kokonaisen viikon kuumeessa ja muutenkin flunssainen. Minä valvoin yöt ja päivät lapsen kanssa. Yritin helpottaa pienen oloa, käytin lääkärissä, kestin itkut ja parrut, stressasin kuumeen nousua, pelkäsin joka ikisen aamun jälkeen, että löydän lapsen sängystä kuolleena...
Onneksi kuume meni ohi ja lapsi on nyt suhtkoht terve. Kaippa minua vaivaa väsymys, mutta tuntuu kuin lapseni olisi kiittämätön; aina kun mies tulee näkyviin, alkaa hymy, kun taas minä tuon naamatauluni näkyviin, lapsen naama kääntyy peruslukemille. Hassutuksilla en saa enää millään lasta hymyilemään tai nauramaan.
Miksi minä saan lapsenhoidossa ne kaikki paskahommat? Miksi mies saa ne hymyt ja naurut? Lapsi ei pidä minusta enää..
Tiedän olevani lapselle tärkeä; kukaan muu ei saa häntä nukahtamaan eikä syömään. Kukaan muu ei pelkästään itkun sävystä tiedä, mikä lapsellani on vikana. Silti viimeyönä niiskutin itseni uneen. Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, tuntuu kuin minut olisi jätetty ulkopuolelle.
Onneksi kuume meni ohi ja lapsi on nyt suhtkoht terve. Kaippa minua vaivaa väsymys, mutta tuntuu kuin lapseni olisi kiittämätön; aina kun mies tulee näkyviin, alkaa hymy, kun taas minä tuon naamatauluni näkyviin, lapsen naama kääntyy peruslukemille. Hassutuksilla en saa enää millään lasta hymyilemään tai nauramaan.
Miksi minä saan lapsenhoidossa ne kaikki paskahommat? Miksi mies saa ne hymyt ja naurut? Lapsi ei pidä minusta enää..
Tiedän olevani lapselle tärkeä; kukaan muu ei saa häntä nukahtamaan eikä syömään. Kukaan muu ei pelkästään itkun sävystä tiedä, mikä lapsellani on vikana. Silti viimeyönä niiskutin itseni uneen. Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, tuntuu kuin minut olisi jätetty ulkopuolelle.
Jos minä vaan sen yhden hymyn saisin, kaikki olisi paremmin.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Vanhempien ero, nykyinen suhde
Arkistoista nyt viimeistelty kirjoitus.
Vanhempani erosivat minun ollessani 12-vuotias.
Olin sitä jo aavistellut äitini käytöksestä muutama kuukausi ennemmin, mutta sen lopullisuus tuli aivan puun takaa. Olin kaverillani yötä ja kotoa lähdettyäni kaikki oli hyvin, palatessani seuraavana päivänä isäni ei antanut minun edes mennä kotiin. Isä kielsi minua menemästä äidin luo. Hän vei minut, 10-vuotiaan pikkusiskoni ja 6-vuotiaan pikkuveljeni mummulle. Itkin kolme päivää, halusin äidin luo. Äiti oli ollut aina se, joka on kotona ja meidän lasten kanssa. Isä oli se, joka kävi vain töissä ja joi. Tuli sunnuntai-aamuna vaatteet repalaisina päästyään putkasta.
Mutta minä olin kiltti, en mennyt kotiin, koska isä kielsi. En edes muista, että koska näin äidin seuraavan kerran. Taisi olla silloin kun hän muutti oman kotiin ja sai meidät oikeuden päätöksellä joka toinen viikonloppu luoksensa.
Oikeus siis päätti, että isä saa meidät. Mikä oli syy? Koska isällä oli enemmän rahaa! Rahaa! Ei raha pysty ikinä korvaamaan sitä, mitä isä on minulle tehnyt saatikka hän sitä koskaan minulle antanut, jouduin käyttämään omia rahojani ruokaan. Että sillä lailla...
Tästä alkoi elämäni helvetti. Koulu ja kilpauinti painoi päälle ja sen lisäksi minä jouduin hoitamaan kodin. Minä siivosin, pyykkäsin, tiskasin, tein ruuan, hoidin itseni ja sisarukseni ajoissa kouluun, herätin isäni töihin. Jälkeenpäin isäni on sanonut, ettei olisi selvinnyt erosta ilman minua. Ihmekkös tuo, se perhe olisi hukkunut paskaan ja kuollut nälkään ilman minua.
Minä kuitenkin jaksoin vääntää kaiken tuon läpi hymy naamalla vaikka rankkaa olikin. Aasin selän katkaisi isäni väkivaltaisuus, joka siirtyi eron myötä äidistä minuun. Aina sait olla varpaillasi, yritit parhaasi mukaan olla mieliksi ja tehdä kaiken oikein. Mutta ei, välillä isän sai räjähtämään pelkästään se, että seisoin väärällä tavalla. Selkääni sain, koska unohdin tuoda voipaketin kaupasta.
Minä yritin, todellakin yritin parhaani ja vuoden päivät selvisin ilman synkempiä ajatuksia. Sitten ne tulivat. Olisinpa kuollut. Miksi mun täytyi syntyä? Kuolisipa isä. Tapan itseni. Kuitenkaan en ikinä pystynyt riistämään henkeä itseltäni. Ajatus sisaruksistani ilman minua isän kanssa oli liian kamala. Monen kertaa oli isän yrittänyt lyödä heitäkin, mutta minä olin aina välissä. Huusin ja otin iskut vastaan. En halunnut samaa heille.
Lapsuuteni yritin suojella sisaruksiani, olla mieliksi isälle ja käydä kouluni hyvin. Hukutin omat haluni ja tahtoni sen takia, koska muut tarvitsivat minua. Ei lapsuus kuuluisi olla tuollaista, minä vihaan yhä lapsuuttani ja yritän, jottei oman lapseni tarvitsisi kokea vastaavaa.
Teini-iässä muutin omilleni ja melko nopeasti pääsin isäni otteesta. Suoraan väkivaltaisen ja manipuloivan miehen syliin. Hän sai masennukseni syvenemään siihen pisteeseen, että yritin riistää henkeni kaksi kertaa. Hän kuitenkin rakasti minua, väärällä tavalla, hän olisi halunnut omistaa minut, minä annoin sen tapahtua. Käänsin selän kavereille ja omistauduin täysin miehelle, joka kohteli minua huonosti.
En olisi halunnut, mutta minä tarvitsin häntä. Tarvitsin ainoan ihmisen, joka suostui kuuntelemaan ääntäni vähäsen ja koskettamaan minua. Olin riippuvainen läheisyydestä.
Kai me sen takia olemme vieläkin yhdessä. Kuitenkin erilaisena parina, tasavertaisina. Jossain vaiheessa tajusin oman tahtoni. Näytin miehelle, että pärjään häntä ilmankin. Kostin kaiken, minkä hän oli minulle tehnyt. Sain hänet tuntemaan syyllisyyttä ja sitä tuskaa, mitä hän oli minulle aiheuttanut. En kehoita ketään kostamaan. Päinvastoin, kehoitan lähtemään, pää pystyssä ja puhtaana, niin ettei yksikään ihminen pysty sanomaan, että sinä olet ollut se paska.
Mies on saanut maksaa teoistaan, hän maksaa niistä vieläkin tavallaan. Vieläkin käymme parisuhdeterapiassa, enkä luota vieläkään täysin. Enää en pelkää lyöntejä tai sitä, että hän tappaa minut. Kuitenkaan ilman lastamme emme olisi yhdessä. Toivon, että saan luottamuksen takaisin täysin ja että suhteemme säilyisi. Olemme kuitenkin selvinneet jo niin paljosta.
Vanhempani erosivat minun ollessani 12-vuotias.
Olin sitä jo aavistellut äitini käytöksestä muutama kuukausi ennemmin, mutta sen lopullisuus tuli aivan puun takaa. Olin kaverillani yötä ja kotoa lähdettyäni kaikki oli hyvin, palatessani seuraavana päivänä isäni ei antanut minun edes mennä kotiin. Isä kielsi minua menemästä äidin luo. Hän vei minut, 10-vuotiaan pikkusiskoni ja 6-vuotiaan pikkuveljeni mummulle. Itkin kolme päivää, halusin äidin luo. Äiti oli ollut aina se, joka on kotona ja meidän lasten kanssa. Isä oli se, joka kävi vain töissä ja joi. Tuli sunnuntai-aamuna vaatteet repalaisina päästyään putkasta.
Mutta minä olin kiltti, en mennyt kotiin, koska isä kielsi. En edes muista, että koska näin äidin seuraavan kerran. Taisi olla silloin kun hän muutti oman kotiin ja sai meidät oikeuden päätöksellä joka toinen viikonloppu luoksensa.
Oikeus siis päätti, että isä saa meidät. Mikä oli syy? Koska isällä oli enemmän rahaa! Rahaa! Ei raha pysty ikinä korvaamaan sitä, mitä isä on minulle tehnyt saatikka hän sitä koskaan minulle antanut, jouduin käyttämään omia rahojani ruokaan. Että sillä lailla...
Tästä alkoi elämäni helvetti. Koulu ja kilpauinti painoi päälle ja sen lisäksi minä jouduin hoitamaan kodin. Minä siivosin, pyykkäsin, tiskasin, tein ruuan, hoidin itseni ja sisarukseni ajoissa kouluun, herätin isäni töihin. Jälkeenpäin isäni on sanonut, ettei olisi selvinnyt erosta ilman minua. Ihmekkös tuo, se perhe olisi hukkunut paskaan ja kuollut nälkään ilman minua.
Minä kuitenkin jaksoin vääntää kaiken tuon läpi hymy naamalla vaikka rankkaa olikin. Aasin selän katkaisi isäni väkivaltaisuus, joka siirtyi eron myötä äidistä minuun. Aina sait olla varpaillasi, yritit parhaasi mukaan olla mieliksi ja tehdä kaiken oikein. Mutta ei, välillä isän sai räjähtämään pelkästään se, että seisoin väärällä tavalla. Selkääni sain, koska unohdin tuoda voipaketin kaupasta.
Minä yritin, todellakin yritin parhaani ja vuoden päivät selvisin ilman synkempiä ajatuksia. Sitten ne tulivat. Olisinpa kuollut. Miksi mun täytyi syntyä? Kuolisipa isä. Tapan itseni. Kuitenkaan en ikinä pystynyt riistämään henkeä itseltäni. Ajatus sisaruksistani ilman minua isän kanssa oli liian kamala. Monen kertaa oli isän yrittänyt lyödä heitäkin, mutta minä olin aina välissä. Huusin ja otin iskut vastaan. En halunnut samaa heille.
Lapsuuteni yritin suojella sisaruksiani, olla mieliksi isälle ja käydä kouluni hyvin. Hukutin omat haluni ja tahtoni sen takia, koska muut tarvitsivat minua. Ei lapsuus kuuluisi olla tuollaista, minä vihaan yhä lapsuuttani ja yritän, jottei oman lapseni tarvitsisi kokea vastaavaa.
Teini-iässä muutin omilleni ja melko nopeasti pääsin isäni otteesta. Suoraan väkivaltaisen ja manipuloivan miehen syliin. Hän sai masennukseni syvenemään siihen pisteeseen, että yritin riistää henkeni kaksi kertaa. Hän kuitenkin rakasti minua, väärällä tavalla, hän olisi halunnut omistaa minut, minä annoin sen tapahtua. Käänsin selän kavereille ja omistauduin täysin miehelle, joka kohteli minua huonosti.
En olisi halunnut, mutta minä tarvitsin häntä. Tarvitsin ainoan ihmisen, joka suostui kuuntelemaan ääntäni vähäsen ja koskettamaan minua. Olin riippuvainen läheisyydestä.
Kai me sen takia olemme vieläkin yhdessä. Kuitenkin erilaisena parina, tasavertaisina. Jossain vaiheessa tajusin oman tahtoni. Näytin miehelle, että pärjään häntä ilmankin. Kostin kaiken, minkä hän oli minulle tehnyt. Sain hänet tuntemaan syyllisyyttä ja sitä tuskaa, mitä hän oli minulle aiheuttanut. En kehoita ketään kostamaan. Päinvastoin, kehoitan lähtemään, pää pystyssä ja puhtaana, niin ettei yksikään ihminen pysty sanomaan, että sinä olet ollut se paska.
Mies on saanut maksaa teoistaan, hän maksaa niistä vieläkin tavallaan. Vieläkin käymme parisuhdeterapiassa, enkä luota vieläkään täysin. Enää en pelkää lyöntejä tai sitä, että hän tappaa minut. Kuitenkaan ilman lastamme emme olisi yhdessä. Toivon, että saan luottamuksen takaisin täysin ja että suhteemme säilyisi. Olemme kuitenkin selvinneet jo niin paljosta.
Muutos
Tämä blogi kokee nyt muutoksen. Totesin, että on vaikeaa palata muistoissa taaksepäin. Kirjoittaa ne tunteet mitä koin silloin. Sen pimeyden kirjoittaminen nykyään on aivan mahdotonta.
Ette tiedä mitä minulle on tapahtunut. Tiivistettynä kuitenkin:
- isäni hakkasi minua lapsuudenkodissani hänen ja äitini eron jälkeen
- teini-iässä aloin kapinoimaan; viinaa, tupakkaa ja huumekokeiluja
- 15-vuotiaana löysin nykyisen mieheni: hän petti, löi, joi ja käytti myös henkistä väkivaltaa kolme ja puoli vuotta suhteestamme
- 17-vuotiaana muutin omaan asuntoon
- 18-vuotiaana tulin miehelleni raskaaksi, hän pakotti aborttiin
- vuosi edellisestä raskaudestani ja tulin uudelleen raskaaksi, en suostunut aborttiin
- raskauden alkuvaiheessa mies luopui juomisesta ja väkivallasta, hyvä niin, muuten ei olisi nähnyt minua ja lasta koskaan
Jotakuinkin elämäni on ollut sekoilemista ja unohtamisen yritystä aina siihen asti kunnes tulin toisen kerran raskaaksi. Silloin minun oli pakko aikuistua ja unohtaa menneet. Nyt katson eteenpäin, yritän olla hyvä äiti ja avovaimo.
Siksi pidän tämän blogin, vaikka onnellinen olenkin, joskus liika yrittäminen saa synkeät ajatukset mieleen. Kun lapsi on kipeenä ollessaan valvottaa ja vain itkee, on se paha mieli pakko purkaa toisaalle. Joskus mies on niin epäymmärtäväinen ja -kunnioittava, että minun tekisi mieli huutaa, silloin käännyn tämä blogin puoleen.
Tämä blogi on lähinnä itselleni, muistiinpanoja synkistä ajatuksista, jotka on pakko purkaa. Ehkä haluan hieman lohtuakin tuntemattomilta? Mene ja tiedä, mutta muutos tulee voimaan nyt.
Ette tiedä mitä minulle on tapahtunut. Tiivistettynä kuitenkin:
- isäni hakkasi minua lapsuudenkodissani hänen ja äitini eron jälkeen
- teini-iässä aloin kapinoimaan; viinaa, tupakkaa ja huumekokeiluja
- 15-vuotiaana löysin nykyisen mieheni: hän petti, löi, joi ja käytti myös henkistä väkivaltaa kolme ja puoli vuotta suhteestamme
- 17-vuotiaana muutin omaan asuntoon
- 18-vuotiaana tulin miehelleni raskaaksi, hän pakotti aborttiin
- vuosi edellisestä raskaudestani ja tulin uudelleen raskaaksi, en suostunut aborttiin
- raskauden alkuvaiheessa mies luopui juomisesta ja väkivallasta, hyvä niin, muuten ei olisi nähnyt minua ja lasta koskaan
Jotakuinkin elämäni on ollut sekoilemista ja unohtamisen yritystä aina siihen asti kunnes tulin toisen kerran raskaaksi. Silloin minun oli pakko aikuistua ja unohtaa menneet. Nyt katson eteenpäin, yritän olla hyvä äiti ja avovaimo.
Siksi pidän tämän blogin, vaikka onnellinen olenkin, joskus liika yrittäminen saa synkeät ajatukset mieleen. Kun lapsi on kipeenä ollessaan valvottaa ja vain itkee, on se paha mieli pakko purkaa toisaalle. Joskus mies on niin epäymmärtäväinen ja -kunnioittava, että minun tekisi mieli huutaa, silloin käännyn tämä blogin puoleen.
Tämä blogi on lähinnä itselleni, muistiinpanoja synkistä ajatuksista, jotka on pakko purkaa. Ehkä haluan hieman lohtuakin tuntemattomilta? Mene ja tiedä, mutta muutos tulee voimaan nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)