Ahdistaa

Ahdistaa tämä kotona kökkiminen. Välillä masentaa ajatella, että ainoa kosketus ulkomaailmaan on vaunulenkit ja todella satunnaiset kahvittelut kavereiden kanssa.

Viime yönä sitä meni muistelemaan mennyttä, aikaa ilman avokkia ja lasta. Tuli ikävä, ei niinkään aikaa ennen lasta, mutta sitä vapautta. En ollut sidoksissa mihinkää, ei ollut vastuuta mihinkään suuntaan, mennä ja tulla sai miten lystäsi. Nyt tuntuu siltä kuin olisi vankina, kotoa ei saa lähteä ilman lasta ja lähdettäessä pitää aina vilkuilla kelloa "Kohta se menee yöunille!".

Harrastus on jäänyt. Rakkaista rakkain harrastukseni, joka jossain vaiheessa antoi minulle syyn elää. Siksi olen myös kateellinen; kateellinen muille äideille, joiden puolisot antavat heidän harrastaa. Luen facebookista kuinka samanikäisen lapsen äiti käy vähintään joka toinen päivä harrastamassa samaa, mitä minäkin joskus harrastin ja kadehdin suunnattomasti.
Minäkin haluaisin, haluaisin jälleen kavuta kauniin eläimen selkään, nuuhkia sen tuoksua ja tuntea olevani kotona. Itkettää ajatella, että siitä on jo kohta puolitoista vuotta. Puolitoista vuotta kun viimeksi olen nähnyt rakasta tammaani. Kun raskaus tuli ilmi mieheni pakotti myymään sen, meillä ei vain olisi ollut varaa pitää sitä enää. Nyt tamma asuu monen sadan kilometrin päässä, itkettää.

Minua myös suututtaa. Minä joudun suurinpiirtein anelemaan polvillani mieheltä, että pääsisin ilman lasta johonkin. Hänen tarvitsee vain avata ovi ja lähteä pois. Epäreilua. Eroaako äitiys isyydestä sen takia, että nainen alistuu ja uhraa koko elämänsä tullessaan äidiksi?

Lisäksi suututtaa ajatella kuinka riippuvainen olen miehestä, hänen rahoistaan. Nyt äitiyslomalla ollessani tuloni ovat minimaaliset ja joudun kinuamaan mieheltä rahaa. Öisin näen unta, että lapsi on isompi, minulla on työpaikka ja rahaa, en joudu enää pelkäämään sitä, että jos me eroamme, jään tyhjän päälle. Sitä minä pelkään, mitä jos me eroamme miehen kanssa? Mistä saan räävittyä rahat kokoon uuden asunnon takuuvuokraa varten? Mistä saan rahaa ruokaan ja vaatteisiin? Entä laskut?

Näin iltaisin mieli on sekaisin, mutta aamuisin kaikki on taas selvää. Lapsi tuo mukanaan rutiinit ja kiireen. Ja ilon, ilman lapsen hymyä ja naurua en selviäisi tästä vastuusta. Onneksi olet olemassa rakas. <3