Milloin on aika luovuttaa?

Minun ja miehen suhde on ihan perseellään. Myönnettäköön, että olen ollut väsynyt, niin on ollut mieskin.
Sitä on sitten tapeltu, huudettu aina välillä. Yleensä se menee siihen, että kun alkaa jommalla kummalla nousemaan desibelit, minä vaadin aikalisän ja menen ulos tupakalle. Aina tämä ei tietenkään miehelle käy, vaan tämän on seurattava minua paikasta toiseen ja säksätettävä niinkuin pieni piski.

Nyt viimeisten tapahtumien valossa olen alkanut miettimään, että onko meidän jo aika luovuttaa? Onko enää fiksua yrittää vain sen lapsen takia roikkua yhdessä?

-----

Viime lauantaina menin nukkumaan niinkuin tavallisesti. Olin juuri nukahtamassa, kun mies tuli viereen nuputtamaan. Käänsin kylkeä, minä en jaksanut kuunnella. Kai ihminen saa sentään nukkua rauhassa?
Kolmen aikaan heräsin antamaan yömaitoa lapselle, eikä miestä näkynyt missään, arvelin hänen olevan tupakalla. Heräsin aamulla, ei vieläkään missään. Takki, kengät, avaimet, rahapussi ja kännykkä kadonnut. Autot pihassa. Palkka tullut perjantaina.
Alkaako joku jo ymmärtämään, että mihinkä tämä on menossa? Niinpä niin, mies oli lähtenyt ryyppäämään keskellä yötä salaa, sillä välin kun nukuin! On jätkällä pokkaa. Soitin kerran perään. Ei se tietenkään vastannut.

Illalla kävi ovi, mies tuli hoippuen sisään, suoraan makuuhuoneeseen ja sänkyyn. Minä en katsonut edes päin.
Parin tunnin päästä menin viemään makuuhuoneeseen pyykkejä kaappiin, en vienytkään vaan juoksin pois huoneen ovelta huutaen: "Hyi helevetti!" Mies oli oksentanut koko huoneen lattian täyteen. Minä suljin oven ja nukuin lapsen huoneen lattialla.

Seuraavana aamuna mies heräsi niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hänen mielestään on lapsellista, koska olen vieläkin vihainen hänelle, anteeksipyyntöä on turha odottaa.

Tämä oli kolmas kerta lyhyen ajan sisällä, kun mies karkaa juomaan sanomatta mitään. Ei hätää, ei se ole hänen vikansa tietenkään. Ihan yksin minun vikani..

-----

Miehellä on tämä viikko lomaa eli levätä on kyllä saanut. Olimme sopineet eilisiltana, että mies nousee lapsen kanssa tänä aamuna ylös, jotta minä saisin ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon nukkua pidempään. Aamulla herättelin miestä, hain lapsen sänkyymme. Silittelin, pökin, sanoin, huusin, pökin uudestaan, anelin, puhuin, uhkailin. Lopulta melkein tunnin herättelyn jälkeen minulta lähti lapasesta. Tiedän, en olisi saanut toimia seuraavasti, mutta ei minullekaan mukavia oltu: löin miestä avokämmenellä vatsaan.

Mies nousi salamana pystyyn ja jo ilmeestä ja silmistä näki, ettei tästä hyvää seuraa. Olin jo anelemassa anteeksi, kun näin käden nousevan. Yksi - kaksi - kolme - neljä iskua päähän. Silmät sumenivat, hengitys salpautui, kuulo katosi, kipu, joka säteili aina hartioihin asti. Laskin pääni hiljaa tyynyyn kuin piesty koira. Lapsi silitteli tukkaani ja hoki: "Äiti. Äiti. Äiti." Halaili ja silitteli.

Vasta miehen lähdettyä tupakalle aloin itkemään. "Äiti on ihan kunnossa, tuli vaan pieni pipi. Mennään vaihtamaan vaippa ja syömään aamupalaa." Noustessani ylös näkökenttä hämärtyy, alan kaatumaan eteenpäin. Saan jalkani pakotettua ottamaan askeleen eteenpäin, jolloin virkoan.

Mies ei taaskaan pyydä anteeksi, sehän oli täysin minun vika.

-----

Nuorempana, ilman lasta, olisin alkanut miettiä eron sijaan itsemurhaa. Viiltänyt ranteeni auki tunteakseni edes jotain muuta kuin pelkkää surkeutta.
Enään ei minun tarvitse. Täällä pysytään, vaikka hampaat irvessä ja toinen jalka haudassa. Minä en lähde kulumallakaan. Oman lapsen myötä olen löytänyt itsestäni ihmeelliset voimavarat. Löytänyt sen suomalaisen sisun, jonka joskus teiniaikoinani hukkasin.

Nyt on aika puhua miehen kanssa asiat selviksi, minä en aio olla enää hiljaa.

Liian aikasin lähtee liian moni nuori

Tämä on taas niitä päiviä, kun eksyy kaverin vielä olemassa olevaan facebook-profiiliin. Mieli on haikea, surullinen. Perkele, ei tämän näin pitänyt mennä.

Rest in peace

En ole aikoihin kirjoittanut. Se johtuu surusta, jotenkin en ole osannut purkaa sitä tänne. Toisaalta lapsen kanssa päivät menevät niin nopeasti, etten osaa enää kirjoittaa.

Mutta...tosiaankin. Kaverini kuoli, viikko viimeisen kirjoitukseni jälkeen. Arvaamatta, äkkiä, toisen ihmisen toimesta, syyttä.
Mikä oikeus ihmisellä on päättä toisen kuolemasta? Yksi sormen liikautus ja ihmisen elämä päättyy. Tuosta vain. Monta surevaa ihmistä, monta kyyneltä, monta ajatusta ja muistoa. Pala nousee kurkkuun tätä kirjoittaessa. Vaikka tapahtumasta on kulunut nyt monta viikkoa ja olen ristissä nähnyt nimen, itkenyt siinä haudalla ja toivonut asioiden olevan toisin, ei sitä vieläkään voi uskoa todeksi. Poissa...ikuisiksi ajoiksi.

Jopa kahvia keittäessä tulee tämä ihminen mieleen: K tykkää tosi vahvasta kahvista, melkein täytyy lusikan pysyä pystyssä, sellainen on hänen mielestään hyvää. Sitten sitä säpsähtää; Siis tykkäsi.
Vaikka ei mieli vieläkään osaa asiaa mieltää siksi, että K olisi poissa, pelkään nykyään vastata puhelimeen aamuyöstä: En vastaa, kuitenkin joku on kuollut.

Ja vaikka blogini nimi on 'Kaikella on tarkoitus', väitän, ettei tämän pitänyt näin mennä. Tässä minä en näe tarkoitusta. Ei ole oikein viedä nuorta ihmistä, niin monelle rakasta, näin aikaisin. Ei ollut vielä hänen aikansa, toinen päätti toisin.

Kuka idiootti keksi viinan?

Maailmankaikkeuden kamalin juhannus.
Tappelimme miehen kanssa. Koska kumpikin tarvitsimme hengähdystauon, kehoitin miestä menemään kahville kaupungille. Hän meni ja kun ei kolmen ja puolen tunnin päästä ei kuulunut mitään, soitin ja hän sanoi ryyppäävänsä.

Minä petyin, petyin vain niin paljon, etten voi sitä selittää. Sanattomaksi jäin. Ryyppäysreissullaan hän oli tapellut ja rikkonut ohi kulkevasta autosta ikkunan. Ensimmäisenä tuli yksi sana mieleen: teini. Mies on ihan täysi teini. "Nyt ottaa aivoon, pakko saada viinaa. Oon mä vaan kova jätkä, kun tappelen ja rikon paikkoja. Myöhemmin voi sitte naureskella kavereiden kanssa. Laskuja maksaessa voi taas rauhassa valittaa, kun ei rahaa ole." Minun rahapussini se taas kärsii miehen möhläilyistä, rahaa ei muutenkaan ole paljon ja täysin minun rahoillani on ruuat ostettu, nyt sitten täytyy entistä enemmän laskea senttejä.

Pää ei osaa edes muodostaa selviä lauseita tuon illan tapahtumista. Vihaan tätä. Vihaan miehen käytöstä, vihaan tätä tilannetta. Kaikki vaan kaatuu niskaan ja ainoa, jonka vuoksi jaksan on lapsi.

Who are you?

Tuntuu kuin olisi eläväkuollut. Katson peiliin, enkä enää tunne itseäni. Kuka tuo on?

Missä on se iloinen tyttö, kaikkien kaveri? Se tyttö, joka nauroi. Jolla oli hauskaa ja oli onnellinen, ainakin melkein?
En todellakaan tiedä mihin hän on kadonnut, en ole nähnyt häntä moneen vuoteen.

Minä olen robotti. Hautaudun kotiin, enkä halua puhua kenenkään kanssa. Vain lapsi saa minut nauramaan.
Jokainen päivä on samanlainen:
-aamulla noin kahdeksan aikaan vaipanvaihto ja puuro
-kymmenen aikaan välipala, seuraavaksi pihalle
-päiväunet 11 aikoihin
-herätessä perunaa ja lihaa
-kahden kolmen aikaan välipala
-viiden aikoihin perunaa ja lihaa
-seitsemän aikoihin puuro
- 8 ja kymmenen välissä lapsi nukahtaa maitopullolle
Lapsen nukahtaessa perussiivousta: lelujen keräys, tiskaus yms.
Näiden kellonaikojen välissä vielä vaipanvaihtoa ja maitopulloa tai velliä.

Elän lapselleni, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Sen valinnan tein, kun hänet tähän maailmaan synnytin.

Mutta joku päivä haluaisin olla vain minä, enkä vain äiti. Haluaisin löytää itseni uudelleen, oppia tuntemaan itseni.

Kuka helevetti minä oikeasti olen?

Ahdistaa

Ahdistaa tämä kotona kökkiminen. Välillä masentaa ajatella, että ainoa kosketus ulkomaailmaan on vaunulenkit ja todella satunnaiset kahvittelut kavereiden kanssa.

Viime yönä sitä meni muistelemaan mennyttä, aikaa ilman avokkia ja lasta. Tuli ikävä, ei niinkään aikaa ennen lasta, mutta sitä vapautta. En ollut sidoksissa mihinkää, ei ollut vastuuta mihinkään suuntaan, mennä ja tulla sai miten lystäsi. Nyt tuntuu siltä kuin olisi vankina, kotoa ei saa lähteä ilman lasta ja lähdettäessä pitää aina vilkuilla kelloa "Kohta se menee yöunille!".

Harrastus on jäänyt. Rakkaista rakkain harrastukseni, joka jossain vaiheessa antoi minulle syyn elää. Siksi olen myös kateellinen; kateellinen muille äideille, joiden puolisot antavat heidän harrastaa. Luen facebookista kuinka samanikäisen lapsen äiti käy vähintään joka toinen päivä harrastamassa samaa, mitä minäkin joskus harrastin ja kadehdin suunnattomasti.
Minäkin haluaisin, haluaisin jälleen kavuta kauniin eläimen selkään, nuuhkia sen tuoksua ja tuntea olevani kotona. Itkettää ajatella, että siitä on jo kohta puolitoista vuotta. Puolitoista vuotta kun viimeksi olen nähnyt rakasta tammaani. Kun raskaus tuli ilmi mieheni pakotti myymään sen, meillä ei vain olisi ollut varaa pitää sitä enää. Nyt tamma asuu monen sadan kilometrin päässä, itkettää.

Minua myös suututtaa. Minä joudun suurinpiirtein anelemaan polvillani mieheltä, että pääsisin ilman lasta johonkin. Hänen tarvitsee vain avata ovi ja lähteä pois. Epäreilua. Eroaako äitiys isyydestä sen takia, että nainen alistuu ja uhraa koko elämänsä tullessaan äidiksi?

Lisäksi suututtaa ajatella kuinka riippuvainen olen miehestä, hänen rahoistaan. Nyt äitiyslomalla ollessani tuloni ovat minimaaliset ja joudun kinuamaan mieheltä rahaa. Öisin näen unta, että lapsi on isompi, minulla on työpaikka ja rahaa, en joudu enää pelkäämään sitä, että jos me eroamme, jään tyhjän päälle. Sitä minä pelkään, mitä jos me eroamme miehen kanssa? Mistä saan räävittyä rahat kokoon uuden asunnon takuuvuokraa varten? Mistä saan rahaa ruokaan ja vaatteisiin? Entä laskut?

Näin iltaisin mieli on sekaisin, mutta aamuisin kaikki on taas selvää. Lapsi tuo mukanaan rutiinit ja kiireen. Ja ilon, ilman lapsen hymyä ja naurua en selviäisi tästä vastuusta. Onneksi olet olemassa rakas. <3

Yksi hymy muuttaisi kaiken

Lapsi oli pari päivää sitten kokonaisen viikon kuumeessa ja muutenkin flunssainen. Minä valvoin yöt ja päivät lapsen kanssa. Yritin helpottaa pienen oloa, käytin lääkärissä, kestin itkut ja parrut, stressasin kuumeen nousua, pelkäsin joka ikisen aamun jälkeen, että löydän lapsen sängystä kuolleena...

Onneksi kuume meni ohi ja lapsi on nyt suhtkoht terve. Kaippa minua vaivaa väsymys, mutta tuntuu kuin lapseni olisi kiittämätön; aina kun mies tulee näkyviin, alkaa hymy, kun taas minä tuon naamatauluni näkyviin, lapsen naama kääntyy peruslukemille. Hassutuksilla en saa enää millään lasta hymyilemään tai nauramaan.

Miksi minä saan lapsenhoidossa ne kaikki paskahommat? Miksi mies saa ne hymyt ja naurut? Lapsi ei pidä minusta enää..

Tiedän olevani lapselle tärkeä; kukaan muu ei saa häntä nukahtamaan eikä syömään. Kukaan muu ei pelkästään itkun sävystä tiedä, mikä lapsellani on vikana. Silti viimeyönä niiskutin itseni uneen. Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, tuntuu kuin minut olisi jätetty ulkopuolelle.

 

Jos minä vaan sen yhden hymyn saisin, kaikki olisi paremmin.